perjantai 18. elokuuta 2017

Värikäs Samoa

Kahdesta isosta ja neljästä pienestä saaresta koostuva 200.000 asukkaan Samoa on mielenkiintoinen yhdistelmä modernia ja takapajuista. Täällä on toimiva, nopea 4G verkko, mutta osa ihmisistä asuu seinättömissä aaltopeltimajoissa. Maaseudulla lihavat possut juoksevat irrallaan, kaupungin kahviloissa voi nauttia espresson ja croisantin. Viralliset kielet ovat samoa ja englanti, joten täällä on helppo asioida ja jutella ihmisten kanssa.



Samoa itsenäistyi 1962 ja perustuslaki on muokattu vanhat perinteet huomioiden: asiat tehdään "faasamoa", samoalaisella tavalla.  Tärkein elinkeino on turismi, mutta valtio on täysin riippuvainen ulkomaisesta talousavusta. Kiina on lahjoittanut ison sairaalan ja useita kouluja (ja ties mitä muuta). Talousapua tulee myös EU:lta, Japanista, Uudesta-Seelannista ja Australiasta. Samoa on YK:n jäsen, joten vastapalvelus Kiinan ja Japanin tuelle on maksettavissa äänestyksessä. Myös ulkomailla asuvat samoalaiset lähettävät rahaa kotiin, koska perhe on ensisijaisen tärkeä.

Samoalla on satoja kirkkoja ja ihmiset ovat uskonnollisia.
Tässä purjehtijat menossa katoliseen messuun asianmukaisesti pukeutuneina.


Yhteiskunta ei ole tasa-arvoinen. Vaikka mitään intialaista kastijärjestelmää ei ole, ovat toiset suvut etuoikeutettuja mm. terveydenhoidon suhteen. Usein näissä suvuissa on sukupolvesta toiseen henkilöitä eri hallintotasoilla. Köyhimmillä ei ole vaikutusvaltaa tai suhteita, eikä mahdollisuutta päästä hoitoon vakavan sairauden sattuessa. Peruskoulu on ilmainen, mutta koulut kärsivät opetusvälinepulasta.

Koululaisilla on koulupuvut. Miehet ja pojat käyttävät hametta,
varsinkin virallisissa tilanteissa.

Korruptio ja lahjonta ovat arkipäivää, mistä saimme heti tullessa pienen esimerkin, kun tulliviranomainen pyysi joka veneessä kestitystä ja lahjoja. Pyynnöt menivät ilmeisesti veneen koon ja varallisuusarvion mukaan: meiltä ei pyydetty lahjaa, mutta vihjaus tullausongelmaan taisi sisältää vinkin lahjuksesta. "Ongelma" oli se, ettei venetodistuksessa mainita veneen painoa, mikä estää uloskirjauksen. No, emme tajunneet vinkkiä ja ongelmakin unohtui pian. Isommissa veneissä tullinainen vaati kunnon aamiaista, munia ja pekonia, mutta tyytyi myös syömään kaksi isoa kulhoa cornflakesia. Ruotsalaisilta hän pyysi pullon viskiä, mutta sai vain shampoota. 

Kylätie Upolun saaren etelärannalla.

Kielteiset asiat eivät näy turistin arkipäivässä, ja Samoalla on ollut mielenkiintoista ja mukavaa. Ihmiset ovat hymyileviä, kohteliaita ja ystävällisiä. Pääkaupungissa Apiassa on pieni marina, jossa 17 euron vuorokausihintaan saa täyden palvelun: hyvä laituripaikka, vesi, sähkö, vartiointi ja (kylmä) suihku. Silti vuosittain vain noin 50 venettä käy täällä. Suurin osa jättää Samoan väliin ja purjehtii Tongalle. Amerikkalaiset menevät mieluummin Amerikan Samoalle, josta saa ostaa jenkkituotteita edullisesti.

Apia Marina. Vieressä hollantilainen kaverimme Anna Caroline.
Hinta-taso on edullinen, varsinkin verrattuna Ranskan Polynesiaan. Vihannekset ja hedelmät ovat käsittämättöman halpoja johtuen ehkä siitä, että niitä on yllin kyllin - kaikki kasvaa täällä kuuman kosteassa muhevassa maassa. Yksi papaija maksaa 20 eurosenttiä, nippu banaaneja 40 senttiä. Kurkut, avokadot, munakoisot ja kurpitsat ovat edullisia. Pussillisesta tomaatteja saa pulittaa 3,50 euroa. Kaupoissa on tavaraa, mutta lihatiskit ja pakastealtaat eivät ole houkutelleet ostamaan lihaa tai kanaa. Tuontitavarat ovat kalliita ja juustovalikoima suppea. Leipä on valkoista paahtoleipää (marinassa voimme käyttää paahdinta :-). Kalatorille emme ole vielä ehtineet, sinne pitää mennä kuudelta aamulla.

Vihannes- ja hedelmätori on aina auki, myyjät jopa nukkuvat täällä.

Kyläkauppa. Pääkaupunki Apiassa on marketteja.

Samoalaiset ovat jykeviä, osa lisäksi lihavia. Diabetes on kansantauti ja kuulimme, että vuosittain sen vuoksi amputoidaan satoja jalkoja (liika sokeri vaurioittaa verisuonia ja aiheuttaa verenkirtohäiriöitä alaraajoissa). Ruokavalio on muuttunut perinteisestä epäterveelliseen.

Turistikierroksella esiteltiin umu-uuni, kasa kuumia kiviä, joiden päällä
ruoka (leipäpuun hedelmät, taro-juuri, kala, banaani) valmistuu.

Kookoksen sisus raastetaan erityisellä
raastimella ja hiutaleista puristetaan
kookosmaitoa. Nuorten miesten työtä.

Kriketti ja rugby ovat suosittuja. Myös krikettijoukkueet pukeutuvat
"hameeseen" eli lavalavaan.
 Lotrasimme vedellä tulopäivänä, Hanski pesi jopa veneen, mitä emme ole tehneet kuin viimeksi Chilessä. Seuraavina päivinä satoi kaatamalla, joten nyt jokainen suolakide on taatusti poissa.
Tyynemeren länsiosassa pasaatit ovat entistäkin epävarmempia ja sää on usein sateista ja puuskaista. On syytä seurata isobaarikartasta konvergenssirintaman (South Pacific Convergense Zone), paikallisten konvergenssien, "tavallisten" rintamien sekä lineaaristen matalapaineiden (trough) liikkeitä. Näitä ei grib-kartoissa ole. Kahden päivän kaatosade ja puuskainen, kova tuuli aiheutui siitä, että lineaarinen matalapaine (trough) sai voimaa konvergenssista.

Olemme viettäneet aikaa ruotsalaisen sy Sprayn ja hollantilaisen
sy Anna Carolinen porukoiden kanssa. Vasemmalta Karl-Axel, Wietze,
Jannele ja Hanski - Elisabeth puuttuu kuvasta.

Vuokrasimme yhdessä kuuden hengen auton ja kiersimme saarta kaksi päivää. Kävimme mm. Robert Louis Stevenson museossa ja kiipesimme tunnin verran kukkulalle, jonne hänet on haudattu. Jos Stevensonin nimi ei sano mitään, niin Aarresaari sekä Dr Jekyll ja Mr Hyde ovat ehkä tutumpia. Niiden kirjoittaja, skotlantilainen Stevenson asui Samoalla neljä vuotta, kuolemaansa saakka vuonna 1894. Hän sairasti tuberkuloosia ja kuoli 44-vuotiaana talossaan Samoalla.

Stevensonin talo nykykuosissa. Museota ylläpidetään
amerikkalaisvaroin. Stevensonin vaimo oli jenkki.

Takkatulta ei täällä todellakaan tarvita, ja tämä on koristetakka vailla
savupiippua. Stevenson halusi takan, jotta tuntisi olonsa kotoisaksi.

Tästä tuli melkoinen pläjäys sekalaista tietoa, jonka olemme viikon aikana oppineet Samoasta. Hektisten turistipäivien jälkeen otamme viikonlopun rauhallisesti ja alamme katsoa sopivaa säätä jatkamiseen ensi viikon puolella. Purjehdimme seuraavaksi Fidzille Tongalle kuuluvat Niuetoputapu-saaren kautta. Nimi on sen verran hauska, että täytyy käydä katsomassa.


Saarikierroksella kävimme uimassa tässä merivesipoterossa.
Rohkeat ruotsalaiset hyppäsivät, me muut laskeuduimme portaita.

lauantai 12. elokuuta 2017

Kuvia Suwarrowilta

Suwarrow oli erityinen paikka. Oli hienoa saada käydä siellä.

Saavumme Suwarrowille.

Hanskin 10 kilon synttärilahja.

Manta ja puistonvartijoiden vene.



Puistonvartijoiden talo.


Puistonvartijat Katu ja Harry työssään maahantuloviranomaisina.

Purjehtijoiden kirjavaihto Tom Nealen talossa. Ruotsalaisen sy Sprayn
Elisabeth ja Carl-Axel sekä Hanski tutkimassa tarjontaa.
Hanski ja hollantilaisen sy Anna Carolinen Janneke
puistonvartijoiden kanssa aloittelemassa grilli-iltaa.

Parasta oli snorklaaminen manta-rauskujen kanssa. Tietysti.


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Menetetty päivä

Tänään on tiistai ja huomenna torstai. Ylitämme yöllä päivämäärärajan ja elämästä katoaa vuorokausi. Eikä sitä saa takaisin, jos kiertää maapallon. Viimeksi, kun meiltä napattiin päivä jossain Tongan paikkeilla, saimme sen takaisin purjehtimalla lännestä itään.

Päivämääräraja ei noudattele pituuspiiriä, vaan mutkittelee, koska tietyt valtiot haluavat olla tietyssä ajassa. Raja kulkee Amerikan Samoan (170 W) ja Länsi-Samoan (172 W) välissä. Samoa halusi olla samassa ajassa Uuden-Seelannin kanssa ja hyppäsi vuonna 2011 rajan yli. Asukkaat menettivät päivän.

Muistaakseni Tonga (tai joku muu saarivaltio) vaihtoi puolta hieman ennen vuosituhannen vaihdetta, koska halusi vuosituhannen vaihtuvan päivää aiemmin.

Purjehdus Suwarrowilta Samoalle on hitaan alun jälkeen sujunut vauhdikkaasti. Lähdimme sunnuntaina, vaikka oli vielä tyyntä. Jouduimme ajamaan koneella kahdeksan tuntia, kunnes tuuli heräsi. Ja sitten se olikin hereillä: 15 m/s, puuskissa 20 m/s. Sadekuuroja, puuskia, pilvinen taivas ja poukkoileva aallokko. Seuraavana päivänä aallokko hieman tasoittui, mutta myös kasvoi, ja tuuli pysyi navakkana. Vuorokausimatka oli 158 mpk. Nyt tiistaina pilvet ja sadekuurot ovat häipyneet, tuulikin hieman hellittänyt ja olemme tulleet edelleen 6,5 - 7,5 solmun vauhtia. Olemme perillä Samoan Apiassa huomenna illalla, päivän menettäneinä.

torstai 3. elokuuta 2017

Suwarrowin erakko

Tom Neale asui Suwarrowilla kolmeen otteeseen kolmella vuosikymmenellä yhteensä 16 vuotta. Ensimmäinen jakso 1952-54 katkesi selkävammaan. Toinen jakso vuosina 1960-64 päättyi siihen, kun saarelle asettui helmensukeltajia. Neale ei enää viihtynyt ja palasi Rarotongaan. Kolmannella kerralla (1967-77) hän toimi valtion palkkaamana "talonmiehenä". Pesti päättyi vatsasyöpään. Neale kuoli sairaalassa kahdeksan kuukautta myöhemmin.

Tom Nealen patsas.

Nealen kirja "An Island to Oneself" on kirjoitettu 1964-65 ja kertoo kahdesta ensimmäisestä jaksosta. Kirjan suomenkielinen nimi "Yksinäisen miehen saari" on virheellinen, sillä Neale ei ollut yksinäinen, vaikka asui yksin. (Suora käännös olisi "koko saari itselle" tai jotain siihen suuntaan.) Omasta mielestään hän ei ollut edes erakko, koska piti ihmisistä.
Merkilistä kirjassa on se, ettei Neale sanallakaan mainitse perhettään. Palattuaan ensimmäiseltä Suwarrow-jaksolta hän avioitui Palmerstonilla syntyneen Sarah Hauan kanssa. He saivat tytön (Stella) ja pojan (Arthur). Perhe suunnitteli muuttamista Suwarrowille yhdessä, mutta liitto päättyi ja lopulta Neale muutti yksin.

Neale oli 50-vuotias päästessään toteuttamaan haaveensa. Kirjassaan hän pohtii, oliko hän liian vanha. Toisaalta mikäpä olisi parempi ikä muuttaa erakoksi kuin kypsä viisikymppiä. Ajatus elämästä syrjäisellä saarella luonnon ehdoilla oli muhinut Nealen mielessä kymmeniä vuosia.

Yksi saarelle asettumisen suurimmista esteistä tuntuu nykyihmisestä kummalliselta: miten päästä sinne. Vaikka laivaliikenne Cooksaarten asuttujen saarten ja atollien välillä oli säännöllistä, sijaitsi Suwarrow syrjässä. Yksikään laiva ei poikennut reitiltään sinne saakka.
Vihdoin elokuussa 1952 yksi tavaralaivoista oli lähdössä epätavalliselle reitille Rarotonga – Palmerston – Manihiki. Siis läheltä Suwarrowia. Nealen tilaisuus oli tullut. Hän maksoi kipparille 30 puntaa, lähes puolet säästöistään, ja alkoi ostaa ja pakata tarvikkeita autiosaarta varten. Hänellä oli kaksi viikkoa aikaa.
Kun Nealen 24 pakaasia ja kasa kuumuutta kestäviä kiviä uunia varten oli stuuvattu laivaan ja hän seisoi laiturilla muutama shillinki taskussaan, kippari tuli kertomaan, että reitti on muuttunut eikä laiva poikkea Suwarrowilla.

Neale oli lamaantunut. Koko hänen omaisuutensa oli laivassa, hänellä ei ollut enää majapaikkaa, työtä eikä rahaa. Kapteeni lainasi 10 puntaa, tavarat purettiin ja Neale sai majoittua entiseen taloonsa. Kuukauden kuluttua sama laiva vei hänet tavaroineen ja kissoineen Suwarrowille.

Joskus Suwarrowilla poikkesi purjevene. Ensimmäinen 10 kuukautta sen jälkeen, kun Neale oli asettunut taloksi. Kun Neale toukokuussa 1954 satutti selkänsä ja makasi puoliksi halvaantuneena sängyssään, saarelle poikkesi amerikkalainen pursi. Se pelasti Nealen hengen. Ilman purjehtijoiden hoivaa hän olisi kuollut sänkyynsä. He saivat Nealen jonkinlaiseen kuntoon kahden viikon aikana ja tarjoutuivat viemään hänet Amerikan Samoalle. Neale kieltäytyi kyydistä, koska ei pystynyt jättämään rakasta saartaan niin äkkiä ja toisten läsnä ollessa. Hän pyysi lähettämään viestin Rarotongaan ja kahden viikon kuluttua laiva haki hänet pois.

Kirjassaan hän pohtii tilannetta ja paljastaa samalla saarihaaveensa sisimmän olemuksen:
"He [amerikkalaiset purjehtijat] eivät koskaan ymmärtäisi, mitä saari merkitsi minulle. He olivat nuoria ja älykkäitä, mutta heidän matkansa oli suoritus (they were 'doing' the Pacific). Ihailin heidän rohkeuttaan ja intoaan ottaa hankalalla tavalla selville, miten saarilla elettiin, mutta tiesin myös, ettei kokemuksella olisi heille syvempää merkitystä kuin hieno episodi elämässä. Siitä jäisi nostalgiset muistot, joita kerrottaisiin takkatulen ääressä lastenlapsille.
Oma kokemukseni oli kaiken tämän jyrkkä vastakohta. Minulle saari ei merkinnyt seikkailua, vaan se oli jotain paljon suurempaa, se oli kokonainen elämäntapa. Joten jos minun pitäisi jäättää Suwarrow, halusin viettää kaksi viimeistä viikkoa siellä yksin."

Tom Nealen talo.


* * *

Sää - tällä kertaa heikot tai olemattomat tuulet - ovat pitäneet meidät edelleen Suwarrowilla. Kaikki muut veneet lähtivät alkuviikosta, ruotsalaiset Niuelle, amerikkalaiset Amerikan Samoalle. Olimme yhden yön yksin, ja tänään saapui jenkkivene sekä hollantilaiset ystävämme Anna Carolinella. Lauantaina tai sunnuntaina on tulossa taas riittävästi tuulta ja pääsemme lähtemään.

Pääsimme vihdoin snorklaamaan mantojen, planktonia syövien kaksimetrisiä mustien rauskujen kanssa. Se oli upea kokemus!

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Suwarrow

Loppumatka ei mennytkään yhtä joutuisasti. Kun tuuli alkoi tyyntyä, nostimme genaakerin ja pääsimme 4-5 solmua. Keskellä yötä kuului pamaus. Genaakkerin/spinnun nostimen ploki oli mennyt rikki. Saimme kuitenkin kiskottua purjeen alas. Tuuli tyyntyi edelleen ja ajoimme 10 tuntia koneella. Siinä vaiheessa oli jo selvä, ettemme ehdi perille tiistaina valoisaan aikaan, joten otimme isopurjeen alas ja hissuttelimme menemään puolikkaalla genualla noin kolmea solmua. Vene rullasi valtavasti ilman isopurjeen tukea.

Hanskin kuusikymppisiä vietettiin siis merellä keikkuen. Epämukavaa ja hidasta menoa lohdutti juhlakala: Hanski väsytti ja sai ylös 10 kilon mahimahin. Vaikka kaadoin viinaa kiduksiin, meinasi kala tehdä takakannen tavaroista säleitä viimeisillä voimillaan. Kalaa oli mahdotonta pidellä, sen koko 120 cm vartalo oli jäntevää lihasta, joka löi salamana valtavalla voimalla. Olemme kuulleet tarinan mahimahista, joka pongahti sisään pieneen purteen ja tuhosi sisustan. Nyt uskomme, että se on totta. Aiemmin kiinni oli miekkakala, joka veti kaiken siiman ulos, hyppäsi korkealle ilmaan niin että näimme sen upean siluetin, sitten kala ja viehe olivat poissa.

Keskiviikkoaamuna 26.7. saavuimme Suwarrowille (714 mpk ja 140 tuntia eli 5 kn keskivauhti). Motujen yllä parveilevat tiirat näyttivät kaukaa ihan hyttysiltä, niin paljon niitä oli. Atolli on luonnonsuojelualue, eikä maihin saa mennä kuin Anchorage-saarelle, jossa Tom Neale aikoinaan asui. Talo on edelleen pystyssä, mutta toimii varastona. Saarella kesäkuun alusta lokakuun loppuun asuvilla puistonvartijoilla on uusi talo. Nyt he, Harry ja Katu, olivat saapuneet vasta 19.6. ja sen jälkeen Suwarrowilla oli vieraillut 9 venettä. Vähemmän kuin olin luullut.

Saapuessamme ankkurialueella oli yksi vene, mutta lähipäivien aikana saapui neljä lisää eli meitä on nyt yhteensä kuusi: ruotsalainen Spray ja neljä jenkkiä. Tilaa on eikä kukaan ole liian lähellä. Onnistuimme saamaan suojaisimman spotin riutan reunasta. Tällä hetkellä navakka tuuli sadekuuroineen viuhuu rikissä eli on juuri sellainen keli, jonka halusimme täällä välttää. Onneksi tuulee idästä eikä tämän kelin (maramu) normaalista suunnasta kaakosta, sillä se ottaisi suoraan ankkurialueelle. Olimme suunnitelleet illaksi nyyttäreitä ja grillausta rannalla, mutta saa nähdä kuinka käy. Puistonvartijat seurustelevat mielellään purjehtijoiden kanssa, ei ihme.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Hyvästi Ranskan Polynesia

Ennen lähtöä yritin laittaa kananmuna-päivitykseen kuvia, mutta marinan netti oli niin hidas, että tuloksena oli vain oma ärtymykseni ja turhautumiseni. Toivottavasti latausyritykset eivät sekoittaneet tekstiä. En nimittäin saanut blogia edes näkyviin, lähtökiireetkin painoivat päälle.

Viimeksi purjehdimme pidemmän legin kaksi kuukautta sitten (800 mpk Gambier-Apataki), joten kesti tovi laittaa vene merikuntoon. Vasta yhdeltä torstai-iltapäivällä päästimme MaiKain poijun irti ja suuntasimme Bora-Boran kulkuaukolle. Satamassa tuuli navakasti, puuskat 15 m/s, mutta ne aiheutti Boran hammas, korkea vuori. Merellä tuuli oli tasaisempi ja heikompi, noin 12 m/s. Aallokko oli aika keikuttavaa ja kuten olin arvannut, lievä kuvotus vaivasi minua ensimmäisen vuorokauden.

Matkaa Suwarrowille oli edessä 700 mpk. Atolli kuuluu Cook-saariin ja sen venäläiseltä kuulostava nimi on tosiaan peräisin venäläiseltä tutkimusmatkailija Lazarovilta, joka vuonna 1812 purjehti paikalle Suvarov-nimisellä aluksella. Nimi on sittemmin muuntunut enemmän englantia muistuttavaan muotoon tupla-v-kirjaimineen.

Alkumatka on mennyt reippaasti, kaksi 145 merimailin vuorokautta, mutta nyt tuuli on vähitellen moinannut ja vauhti pudonnut noin viiteen solmuun. Laskimme olevamme perillä tiistaina, mutta sää nähdä kuinka käy. Heikkenevä tuuli ja vanha maininki saavat purjeet paukkumaan, mikä on hermoja raastavaa - varsinkin, kun purjeet ovat vanhuuttaan heikkokuntoisia. Isopurjeessa on jo monta paikkaa ja taas muutama uusi repeämän alku. Genuan skuuttikulmasta on yksi kiinnikenauha katkennut. Ehkä huomenna on spinnun vetovuoro.

Ranskan Polynesiassa vierähti tasan kolme mukavaa kuukautta. Varsinkin Gambier jää upeana paikkana mieleen.
Nyt on edessä englanninkielisiä maita, Samoa ja Fidzi.

Sijaintikartasta voi seurata etenemistämme.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Kananmunia odotellessa

Viikko on vierähtänyt nopeasti. Kun päätimme siirtää lähtöä, tutkimme Bora-Boran itäpuolen ankkuripaikkoja, vaikka siellä on isot hotellikeskittymät. Saarta ei pääse purjehtimaan ympäri, aivan eteläkärjessä tulee matalikko vastaan, mutta pitkälle kaakkoiskulmaan pääsee. Siellä on laaja, lähes asumaton hiekkalahti, jossa oli muutama katamaraani ankkurissa. Tilaa riitti ja laskimme oman ankkurimme kolmeen metriin. Pohja oli puhdasta valkoista hiekkaa.

Lempivärini eri sävyissä.
Löysimme nimenkärjen takaa hienon snorklauspaikan, jossa oli enemmän korallia kuin muualla Bora-Boralla. Koralli oli selvästi aika uutta, kasvanut kuolleen korallin päälle. Riutan yli tuli reippaasti vettä ja paikassa kävi kova virta. Vedimme maskit naamaan ja räpylät jalkaan, hypääsimme jollasta veteen ja ajelehdimme hyvää vauhtia pitäen kiinni jollasta. Ei juuri tarvinnut räpylää heilauttaa, saattoi vain keskittyä ihailemaan erivärisiä koralleja ja kaloja.
Ensimmäisenä päivänä ajelehdimme korallipuutarhan yli kolme kertaa, ja palasimme seuraavanakin päivänä. Silloin näimme tähtikotkarauskun - se oli upea liihotellessaan terävillä siivillään menemään. Tämä rausku on musta, neliönmuotoinen - kuin iso salmiakki - ja sillä on selkäpuolella valkoisia pilkkuja - siitä nimi tähti (englanniksi tylsempi spotted eagle ray). Oli upeaa nähdä rausku sen omassa ympärisössä ilman syöttihoukutuksia.

Palasimme maanantaina kylille, kirjauduimme ulos santarmin luona, pesetimme pyykit ja menimme ruokaostoksille. Ei kananmunia! Kylän kummankin kaupan munahylly oli typötyhjä. Eikä meilläkään ollut veneessä yhtään munaa. Emmehän voineet lähteä pariksi viikoksi merelle ilman munia! Laiva oli tulossa seuraavana päivänä ja sen mukana myös munia. Jäimme odottamaan.

Tyhjä! Purjehtija tarvitsee kananmunia.
Kananmunaodotuksen ansiosta tapasimme hollantilaiset purjehtijaystävät Janneken ja Wietzen. He saapuivat Anna Carolinellaan iltapäivällä MaiKai Marinaan. Olimme tutustuneet neljä vuotta sitten Kaledonian kanavalla ja tavanneet ajoittain alkumatkalla, mutta sen jälkeen reitit erkanivat. Kun me jäimme Chileen, hollantilaiset purjehtivat Tahitille, Havaijille ja edelleen Sitkaan, josta takaisin etelään San Fransiscoon, missä he viettivät talven. Nyt he olivat palanneet tropiikkiin ja matkalla Uuteen Seelantiin. Meillä oli todella hauska ilta Anna Carolinessa. Janneke on loistava tarinankertoja ja he ovat vilkkaina ja sosiaalisina tyyppeinä tavanneet kaikenlaisia ihmisiä.

Punareppuinen mies Vaitapen kylän raitilla:







Seuraavana päivänä menimme taas kauppoihin, ei munia. Lampsimme edellisestä illasta väsahtäneinä kylällä ja mietimme, mitä tehdä. Paluumatkalla kävimme taas kerran kaupassa ja kas, munahylly oli täytetty! Ostimme 48 kananmunaa ja lähdimme tyytyväisinä veneelle. Iltapäivä oli kuitenkin jo pitkällä ja väsytti. Päätimme siirtää lähdön seuraavaan päivään. Silloin VHF:stä kuului kutsu: Manta, Manta, Dreamcatcher. Suomalainen katti Dreamcatcher oli tulossa Bora-Boralle. Olimme tavanneet Janin ja Tanjan pikaisesti Tahitilla. Kananmunien ansiosta vietimme vielä toisen mukavan illan seurustellen. Ehkäpä tänään torstaina vihdoin pääsemme lähtemään. Ja nyt pääsen lukemaan Tom Nealen kirjaa englannksi, sillä sain sen e-kirjana Jannekelta.